Aurinkoenergialla hyrräävä elefantti jyrää myyntimiehet

Asennejohtaja Jonathan Schwartz on vienyt Sun Microsystemsiä kovaa vauhtia kohti parempaa tulosta, astuttuaan noin vuosi sitten Sunin pitkäaikaisen rääväsuu-TJ:n, Scott McNealyn, paikalle.

Sun Microsystems on saanut paljon aikaan tämän jälkeen. Tuloksen nousun lisäksi maailma on saanut vihdoin kunnollisen PostgreSQL vs. Oracle -benchmarkin, Solaris-käyttöjärjestelmä on avattu open sourceksi, kuin myös Java. Kaiken lisäksi yhteistyökuviot muiden IT-alan vaikuttajien kanssa ovat alkaneet itää, kuten noin kuukausi sitten julkistettu yhteistyö IBM:n kanssa pienserveri- ja työasemapuolella.

Viimeaikoina ollaan puhuttu paljon yritysten konehuoneiden vaatimasta tilasta, energiasta ja ylläpidosta. Sun Microsystems, kuten monet muutkin, ovat yrittäneet ratkoa tätä ongelmaa usealta eri kantilta. Aiemmin kirjoitinkin blogimerkinnän Sunin kehittämästä vuosisadan bisneksestä, joka varmasti toimii/toimisi Sunille, mutta ei tarjoa lopullista ja kustannustehokasta ratkaisua yrityksille. Lisäksi liian monet (turhat) lakipykälät ja säännökset tekevät kaiken ulkoistamisen mahdottomaksi.

Heinäkuussa Sun viritteli ja tuotti tietokanta-asiantuntijoidensa kanssa ensimmäisen kunnollisen PostgreSQL-benchmarkin (PostgreSQL 8.2.4). Benchmarkista nähdään, että vastaavalla HP: kokoonpanolla, jossa Oracle 10g, päästään huimat 11% nopeampaan tulokseen. (Sivuhuom. Tarkastelun ulkopuolella olevat MySQL-palvelimet jäävät jälkeen kummastakin tuloksesta.)

No siis, PostgreSQL 8.2.4 näyttää jäävän jälkeen Oracle 10g:stä, mutta kun tarkastelua laajennetaan ottamalla huomioon laite- ja softakustannukset, saadaankin aivan erilaisia teholukemia. Aiheesta jo muuan aiemmin kirjoittanut sai hinnoiksi seuraavaa:

• Sunin ratkaisu, $65.500 laitteisto ja $0 ohjelmistot
• HP:n ratkaisu, $74.000 laitteisto ja huimat $110.000 ohjelmistot

Täten HP:n ratkaisu on hinnaltaan noin kolminkertainen Sunin ratkaisuun nähden.

PostgreSQL on kulkenut pitkän taipaleen ja on kehittynyt hyvin Oraclen järjestelmiä vastaavaksi. PostgreSQL:n etu on todella sen open source -luonne, jonka johdosta järjestelmä ei ole ainoastaan ilmaiseksi saatavissa, vaan myös vapaasti viriteltävissä ja käännettävissä mitä eksoottisimmille laitteistokokoonpanoille.

TiVi:ssä kirjoitettiin 6.9.07 moniytimen maksavan maltaita. Ja totta vie, mikäli käytetään tietokantaratkaisuna Oraclea. Sunille Oraclen ydinpohjainen lisenssipolitiikka näin moniytimisten suorittimisen aikakautena on yhtä juhlaa. Sunilla on nimittäin jo markkoinoilla esim. 8-ytimisiä suorittimia, joista siis Oraclen käyttäjät joutuvat maksamaan kahdeksan lisenssin verran. Näin jrjestelmälle kertyy äkkiä moninkertainen hinta, kuin on budjetoitu.

Ihmetyttää vain, miksi turhan monet yritykset valitsevat edelleen Oraclen PostgreSQL:n sijaan. Tällä kyllä täytyy olla jotakin tekemistä Oraclen lobbareiden, liian hyvien myyntimiesten, sekä yliopistojen koulutuksen kanssa. Esim. TKK:n tietokantajärjestelmiä käsittelevillä kursseilla käytetän Oracle-serveriä jonkin ilmaisen vaihtoehdon sijaan. Kuitenkin TKK:lla on satoja (vai tuhansia?) Linux-työasemia, kursseilla on käytössä ilmaisia web-pohjaisia oppimisjärjestelmiä (kuten Moodle) ja ohjelmointia kehotetaan tekemään Emacsilla.

Mikäli yritykset edes yrittäisivät tutustua kustannustehokkaampiin järjestelmäratkaisuihin, olisi maailma parempi paikka elää. Skenaarioesimerkkinä otettakoon yritys, jonka kolmella kuvitteellisella (mahd. tulosvastuullisella) yksiköllä on jokaisella käytössään n eur tietokantajärjestelmän pystyttämiseen. Yhteensä rahaa on siis käytössä n+n+n eur. Yksiköt voivat nyt päättää yhdistää nämä rahansa ja hommata yhden yhteisen Oracle-järjestelmän palvelemaan kaikkia yksiköitä, jotta säästettäisiin rauta-, lisenssi- ja ylläpitokustannuksissa. Vaihtoehtoisesti jokainen yksikkö olisi voinut hankkia samalla rahalla itselleen noin 11% hitaamman PostgreSQL-järjestelmän.

Ylläolevasta esimerkistä nähdään heti, että rahat voidaan käyttää useammalla tavalla Oracle-ratkaisua paremmin. Jos nimittäin yksiköille tietokantapalvelin ei ole nopeuskriittisessä asemassa, voidaan rahaa käyttää jokaisen yksikön osalta vain n/3, jolla saatava yhteinen PostgreSQL-ratkaisu on lähes yhtä nopea. Jos yksiköiden tiedot on kyettävä suojaamaan toisilta yksiköiltä, voidaan hommata jokaiselle yksikölle oma palvelinjärjestelmä samaan hintaan, eikä "kaistaa" tarvitse jakaa. Jos jonkin yksikön palvelinjärjestelmä sattuu kaatumaan tai ajetaan alas päivitys- tai huolto-operaatiota varten, ei tämä vaikuta kahden muun yksikön päivittäistoimiin mitenkään.

Miksi, miksi siis on oltava Oracle...? En keksi asiaan mitään järkevää vastausta, mutta ehkä itseäni viisaammat tai Oraclen markkinointimiehet tähänkin jotain keksisivät.

Kiina ja pimpsa

Paljon on jälleen puhuttu siitä, miten Kiinan hallitus rajoittaa rankalla kädellä tiettyjen "ei Kiinan asemaa kulturaalisesti tai yhteiskunnallisesti" -edistävien sivustojen katselua.

Vaan lieneekö Kiinan hallitus edes ymmärtävän, miten koko tämä maailmanlaajuinen internet pyörii? Lieneekö Kiinan hallitus ymmärtävän, kuinka paljon rahaa se käyttää johonkin täysin kierrettävissä olevan sensuurin toteuttamiseen? Hyvän markkinaraon ovat jälleen myyntimiehet keksineet: "sensuroidaan jotakin, jota saadaan sensuroida vaikka koko elämä, eikä silti saada sensuroitua kaikkea". Konsulttisopparit juoksee ja rahaa pissaa.

Käytännössä muun maailman ja Kiinan sisäisen verkon yhteyden välissä istuskelee sekä liikenteen lähteen IP-osoitteita, että liikenteen sisältöä tutkivia algoritmeja. Ja tämän pitäisi sitten pystyä suojaamaan Kiinaa kaikelta haitalliselta materiaalilta, kuten Falun Gong, Wikipedia, Taiwan, etc. [Toim.huom. Tätä sivua ei voi muuten katsella Kiinsta em. sanojen takia. OMG! Testaa: www.greatfirewallofchina.org]

Daa. Eikö hallitus tajua, että aidosti toimivaan liikenteen filtteröintiin tarvitaan jotakin vähän enemmän? Itse ainakin kiertäisin IP-osoiteblokkaukset yksinkertaisesti pyytämällä ystäviäni pystyttämään muutaman dynaamisella IP:llä varustetun Proxy-palvelimen ympäri maailmaa (ilmasesta DynDNS:stä apua tähän), joiden avulla IP-filtteröinneistä päästään. Sen jälkeen surffaisin web:iä astetta onnellisempana näiden kautta ja esim. TLS:n kryptaamana. - Tällöin siis ainoastaan lähettäjän ja vastaanottajan tiedossa olevilla avaimilla voidaan purkaa pakettien sisältö. (Suojaamattomia avaimia ei tarvitse kuljettaa liikenteen mukana/alussa, vaan ensin sovitaan yhdet etukäteen ja näiden kryptaamana sovitaan sitten läjä uusia, jne.) Kaikki tähän tarvittava softa on saatavilla ilmaiseksi esim. Linux- ja FreeBSD-distrojen mukana de facto.

Eräässä testissä näytti siltä, ettei Kiinan hallitus mahda mitään pornosivustoille. Web-selailun lisäksi testissä lähetettyjen, provokoivaa sisältöä sisältävien, sähköpostien perilletuloprosentit näyttivät varsin lupaavilta. Vaikuttaakin siltä, että kaikki suojaukseen ja sensurointiin käytettävä kapasitetti ei tälläkään hetkellä kykene suodattamaan edes kaikkea suojaamattomana kulkevaa "väärää" sisältöä pois pienten kiinalaisten silmistä.

Toisaalta kun tätä sensuuria miettii, ei voi kun olla tyytyväinen ollessaan IT-alalla. Tämähän nimittäin tarkoittaa, että Kiinassa on loputtomasti töitä tarjolla sensuurin parissa kaikille maailman IT-asiantuntijoille. Mikäs sen kivempaa kun lueskella kiinalaisten henkilökohtaisia sähköposteja ja surffata pornosivustoja kulttüürin kehittämisen nimissä. - Sehän melkein jo pieksee Big Brotherin ja Einarin, ja siitä sais vielä rahaakin. Kewl.

Meneekö tällanen shitti tosiaan läpi vielä 2000-luvulla?™

Viimeaikoina koneita jälleen tavallista aktiivisemmin purkaneena, sekä koteloiden ilmankiertoon, vege-öljy-koneisiin, muisteihin ja kovalevyihin perehtyneenä ei voi kun kieriä tuskissaan.

Osa 1: Markkinamiehet ja MegaHertzit

Viime viikon olen käyttänyt selvitellessä, mitä eroa mahtanee olla 266 MHz, 333 MHz ja 400 MHz DDR-muisteilla. Ensivaikutelma oli tietenkin se, että 400 MHz on näistä nopeinta ja onhan se nyt itsestäänselvääkin; vaan onko sittenkään?

Päivitettyäni naiseni koneeseen 2 x 400 MHz 1 GB Kingstonin muistikikkuloita, entisen sekalaisen 256 MB + 512 MB + 1 GB (266 MHz) lajitelman sijaan, luulin tehneeni hänelle palveluksen. Seuraavana päivänä kumminkin puhelin alkoi soida kuumana, kun ei kuulemma PhotoShopilla pystynyt käsittelemään kuvia ja kone oli muutenkin hidastunut. Sanoin, että "oot tehny vaan liikaa hommia, ota välillä taukoo". Vaan eipä näyttänyt taukoilu auttavan...

Käytyäni vilkaisemassa asiaa, totesin että kone toimii kun fillari: välillä mennään lujaa, välillä nopeus hidastuu mystisesti. Say what? Päätin sitten ottaa asiakseni syventyä koneiden vähän puhuttuun, mutta tuiki tärkeään sivunäyttelijään, nimeltä FSB (Front Side Bus). Missään muualla ei nimittäin voinut olla vikaa, koska kone kuitenkin "toimi".

Käytyäni lävitse koneen emolevyn manuaalin, konsultoituani Tom's Hardware Guide ja Ars Technica -sivustoja, sekä selvitettyäni prosessorin oikeat kellotukset, olin valmis jälleen syyttämään mainosmiehiä kaikesta tästä sotkusta.

Näyttäisi nyt nimittäin vahvasti siltä, että jokaikinen myynnissä oleva "kuluttajille suunnattu" muistipalikka toimii aidosti 66,6 MHz:n taajuudella. Kyseiseen tulokseen olen päätynyt, verrattuani CPU-Z:n antamia arvoja muisteista neljällä koneella.

Alla kuva CPU-Z:n CPU-välilehdeltä:



Yllä olevasta kuvasta huomattavaa on kentät "Bus Speed", sekä "Rated FSB". Nämä kertovat prosessorin ulkoisen väylätaajuuden (tässä 166,2 MHz), sekä väylätaajuuden "kertoimella" (tässä 665,0 MHz), jonka syntyä en tässä tilan vuoksi voi selventää. (Kiinnostuneet voivat konsultoida esim. Tom's Hardware Guidea, Ars Technicaa tai Googlata parempia resursseja.)

FSB:stä olen oppinut sen verran, että prosessorin väylän on hyvä toimia "mukavilla" kertoimilla muistiin nähden; tässä mukavia ovat esim. 1:1 sekä 1:2, mutta ei esim. 4:5 (joka aiheutti "fillari-efektin" naiseni koneessa). Käytännössä koneen osien väylätaajuudet tarkoittavat, montako signaalia kukin laite työntää koneen väylään sekunnissa.

Ja nyt päästään siihen huijaukseen... Alla CPU-Z:sta toinen screenshot:



Yllä olevasta kuvasta näkyy, että omassa koneessani (huom! ei saa sotkea aiemmin esiteltyyn naiseni koneeseen) olevat muistit voidaan kellottaa joko 200 MHz:in, 266 MHz:in tai 333 MHz:in väylätaajuuden mukaan (väylätaajuus kerrotaan siis vielä kahdella, koska kyseessä on DDR2; näin myös DDR:ssä). Tässä vaiheessa olin ensin siis väärässä. Muisteja ei suinkaan kannata kellottaa esim. 200 MHz:iin (x2 -> 400 MHz) koneessa, jossa prosessorin väylä on vain 133 MHz. Näissä muisti tulisi kellottaa samaan, 133 MHz:iin (x2 -> 266 MHz DDR).

Perusteluna alempaan kellotukseen prosessorin ja muistien välinen synkroninen tai epäsynkroninen kommunikaatio. Jos prosessorin ja muistin väylät toimivat samalla taajuudella, on kommunikointi synkronista ja aina yhtä nopeaa. Epäsynkronisessa kommunikaatiossa muisti vastaa CPU:lle joskus nopeammin, joskus hitaammin. Muisti-intensiivisissä operaatioissa tämä tietenkin tarkoittaa satunnaisia arvaamattoman pitkiä hidastumisjaksoja, tai "fillari-efektiä".

Kun tarkastellaan yllä olevaa kuvaa DDR2-miustien tukemista väylätaajuuksista, voidaan huomata että muistien aito kellotaajuus on itseasiassa hävyttömän onneton 66,6 MHz. Tämä saadaan ottamalla mikä tahansa "Frequency"-rivin luku ja jakamalla se "CAS# Latency" -luvulla, joka kertoo montako kellosykliä muistioperaatiot vievät milläkin taajuudella. Alla arvot kuvan mukaisella Kingstonin PC-5300 666 MHz DDR2 -muistilla:
- 200 MHz / 3,0 = 66,6 MHz
- 266 MHz / 4,0 = 66,6 MHz
- 333 MHz / 5,0 = 66,6 MHz

Naiseni koneessa olevat 400 MHz CL3 DDR -muistit käyttäytyvät aivan samalla tavalla:
- 133 MHz / 2,0 = 66,6 MHz
- 166 MHz / 2,5 = 66,6 MHz
- 200 MHz / 3,0 = 66,6 MHz

Homma haiskahtaa pahan kerran. Etteivät vaan olisi muistinvalmistajat päättäneet valmistaa "nopeampia" muisteja ainoastaan muistien väyläkommunikaatiopiirin osalta. Veikkaan, että tämäkin hoidetaan pelkällä microcoden/ROMin päivityksellä. Kaikki kuluttajamuistit siis ovat 66,6 MHz:stä. - Poikkeuksena 66,6 MHz muisteista on EEC-piirillä varustetut ja muut yritysmaailmaan suunnatut muistit, joiden kellotaajuus voi olla "huimat" 80 MHz ja joissain mm. Kingstonin huippukalliissa malleissa "jopa" 120 MHz (Kingston PC-9600 DDR2 / 1200 MHz CL5).

Homma haisee, niin kun aina. Mutta myyntimiehet myy ja kuluttajat ostaa, minkäs teet.

Osa 2: Maxtor-kirjapainot; joita on valinnaisesti saatavilla myös über-tyylikkäällä F. A. Porsche design -kuorella

Tällaisista kirjapainoista siis on kyse:



Tällä viikolla pienessä toimistossamme on koettu jo kaksi kuolemantapausta. Maanantaiaamuna kärähti yksi 500 GB Porsche-kuorrutettu USB2-limppu ja tänään tiistaiaamuna toinen samanlainen. Onneksi datoista oli kirjanopillisesti tehty kopiot, mutta tietenkin ristikkäin. Onneksi yht. 500 GB:n videopätkien rendaus ei kestä pitkään tehdä uudelleen...

Vastaavia tapauksia on nähty Maxtorin levyillä (joita näissäkin Porsche-kuorissa) ennenkin. Viikonloppuna nimittäin itseltäni tuhoutui vastaava levy kopioidessa 250 GB:n kokoiselle Porschelle dataa väliaikaisesti koko levy täyteen, jotta sain 1 TB:n WD MyBookin formatoitua uudelleen.

Jottei kyseinen olisi vain Porsche-kuoristen "tyyppivika", voinen toimittaa tässä vähän lisää tuhoutuneiden kovalevyjen tietoa:
- 80 GB Maxtor n. vuosi sitten toimistollamme eräästä koneesta; toimi hyvin erään työaseman systeemilevynä kyllä n. 2 vuotta
- 250 GB Maxtor myös n. vuosi sitten, huiman 2 kk:n käytön jälkeen; tänne oli tehty n. 100 GB:n backupit joka yö (eli ihan 60 kertaa...)
- 300 GB Maxtor v. 2006 joulun aikoihin kotona; tämä levy oli täytetty datalla noin kertaalleen

Jokaisessa tuhoutuneessa Maxtorin levyssä vaikuttaa myös olevan sama vika; levy ei enää pyöri. Yksikään ei haise palaneelle, yksikään ei osoittanut mitään kuoleman merkkejä ennen lopullista seisahdustaan. Viimeisen muutaman vuoden aikana vastaan ei ole tullut yhtään vioittunutta muun valmistajan levyä; käytän yhä kotonani esihistoriallisia IBM:n 25 GB:n ja Seagaten 40 GB:n levyjä tietojen siirtelyyn. (USB-tikut nimittäin tuppaavat hajoilemaan tuon tuosta, kuten Maxtoritkin.)

Maxtoriahan ei yrityksenä ole enää olemassa Seagaten ostettua kyseisen puljun vuoden 2006 aikana. Omalta kohdaltani tämä tarkoittaa, että ennen niin luotettavaksi kokemiani Seagaten kovoja ei enää osteta meille kotiin, eikä yrityksen käyttöön.

Hyväksi vaihtoehdoksi ovat osoittautuneet Western Digitalin enterprise-tasoiset levyt. Omassa kotikoneessani noin 2 vuotta pyörinyt 150 GB WD Raptor X ei ole pettänyt kertaakaan (ainuttakaan byteä vioittunut), eikä yrityksen WD Caviar RE -levyissä ole havaittu ainuttakaan toimintahäiriötä.


Näin siis tällä kertaa. Kovoissa ei siis kannata sitä muutamaa euroa säästellä ja muisteissa taas kannattaa, koska halvimman valmistajan (Crosair, Samsung...) piirit ovat aivan samoja kuin Kingstonin (Kingston ja muut käyttää paljolti Hynixiä). Toisaalta Kingston antaa sentään elinikäisen takuun (valitettavasti Verkkokauppa.com ei anna) ja hintaero eri valmistajien välillä on olematon.

Maailmalta SETI:lle, SETI:ltä Sunille (v. 2.0)

Hieman reilu vuosi sitten kirjoitin erääseen edesmenneeseen blogiini salaliittoteoriastani SETI@Home-projektia ja muita BOINC-ohjelmaa käyttäviä huuhaa-projekteja kohtaan. Koska nyttemmin blogini on kotimainen ja asiat ovat hieman muuttuneet, on aika revisioida kyseinen teksti.

Eräänä päivänä näppäillessäni konetta, muistui mieleeni aikanaan paljon puhuttu Suuri etsintä, jossa etsittiin maapallon ulkopuolista älykästä elämää koko internetin voimalla (kohtuu Viikinki idea). Kyseessä oli projekti nimeltä SETI@Home. Kun miettii mikä oli 90-luvun puolivälin keskimääräisen pöytäkoneen teho ja vertaa sitä nykypäivän koneisiin, voisi SETI:llä olla käytössään jatkuvasti ziljoona biljoona GigaHertziä tehoa. Tämä siis jos sekä SETI, että tarvittava määrä hörhöjä olisi vielä olemassa.

Pikaisella Google-haulla tärppäsi heti, setiathome.berkeley.edu ja sinne... Naureskellessani läpi sivustoa, kiinnityi huomioni kohtaan "Sponsors". Kuka IHME haluaa sponsoroida moista!? Klikatessa Sponsors-linkkiä, ilmeeni hyytyi kuitenkin välittömästi. Projektin pääsponsorina toimii Sun Microsystems... Just, just.

Maailmankuvani markkinamiehistä ja isojen poikien likaisesta pelistä synkentyi entisestään. Olin juuri käynyt Sun Microsystemsin messuilla, jossa itse Scott McNealy (tuolloinen Sunin tj., nykynen hallituksen pj.) hehkutti mielestään vuosisadan bisnesideaa: myydään laskentatehoa sitä tarvitseville hintaan 1 USD/CPU-tunti; kyseessä "Sun Utility Computing" -palvelu. Kuullostaahan aivan helvetin hienolta, ajattelin itsekin, Scottin luukuttaessa läppää täydessä hurmoksessa olleelle yleisölle.

Ravistakaamme itsemme tästä jälleen hetkeksi BOINC:iin. Pikaisella päättelyllä pytsyin kiteyttämään SETI:n käyttäjät kahteen pääryhmään:

1. On heitä, jotka kuollakseen haluavat uskoa, että tuolla ulkona on jotain, ja valjastavat siksi KAIKEN käsiinsä saavan CPU-tehon SETI:n käyttöön.

2. Sitten on heitä, jotka nimen omaan haluavat osoittaa tälle ensimmäiselle ryhmälle, että ei siellä ulkona kyllä ole ketään ja valjastavat aivan yhtä suuren määrän CPU-tehoja päinvastaisen osoittamiseen (ihan kuin "analysoitava data" loppuisi tällöin nopeammin).

Tämän valjastuksen kiihdyttämiseksi asia on leivottu kilpailun muotoon: SETI rankkaa CPU-lahjoittajia sivuillan ja parhaat tiimit/lahjoittajat saavat pärstänsä sitten SETI:n sivulle, "Hei Äiti!" tai vast. tekstin kera. Toimii kun huume. Samasta julkkiskohtelusta joutuu nimittäin maksamaan esim. City.fi:n "15 min julkisuudessa" -palvelussa monta euroa...

Ja voi miettikää sitä kiusausta mikä yksin öitä koneita paapovalla, ison firman IT-ylläpitäjällä, olisikaan saada oma postimerkin kokoinen naamansa ja tervehdys Koko Maailmalle näkyviin vaikka viikoksi! Ja ihan ilmatteeks! Ainoa mitä tarvitsee tehdä, on valjastaa yrityksen käyttämätön serverikapasiteetti SETI:lle... kyllä, KYLLÄ! *Mu-hahaha* (Näyttää ainakin Oulun yliopiston IT-osasto kaipaavan kavereita (36. sija, 29.6.2007).)

Nyt leivotaan tämä kuva yhteen sen kanssa, että SETI ei ole toimittanut ainuttakaan aitoa todistetta avaruuden älykkäästä elämästä koko toimintansa aikana. Mitään hyötyä tästä kaikesta laskennasta ei toistaiseksi ole ollut, vai onko? Jos käytettävissä on jatkuvasti joitakin miljoonia GigaFLOPSeja tehoa (vrt. yhdessä Opteron-suorittimessa on ~4), eikä tuloksia tule, eikä kukaan niitä varsinaisesti odotakaan, niin mihin se kaikki laskentateho kuluu?

Scott muistaakseni sanoi, että hänellä on käytössään noin 50,000 CPU:ta, joka vastaa joitakin promilleja maailmanlaajuisesta BOINC-verkon kapasiteetista (BOINC on softa, jolla pyöritetään myös Einstein@Home, Rosetta@Home, etc. projekteja). Sanotaan että Scottin koneet hyrräävät keskimäärin n. 50% teholla (jottei Scottin epäiltäisi tekevän liian hyvää bisnestä), tuottaa tämä n. 25.000 $/h, 600.000 $/päivä, ~4,2 M$/viikko, ~219 M$/vuosi. Ja korot päälle, niin Terve!

Kyllä näillä summilla aina City.fi:n kännykkämaksulliset pakkojulkisuuspalvelut voitetaan. Voisiko siis olla, että Scott on todella keksinyt vuosisadan bisneksen?

Ja nyt kaikki lataamaan kotikoneelle oma SETI/BOINC-client ja armoton "alienien etsintä" käyntiin!

Mitä kuuluu TOSHIBA?

Viimeiset pari viikkoa olen kuunnellut kollegani (myöh. J) soittelua Toshiban kansainväliseen asiakastukeen (myöh. T ja T2). Kymmeniä kertoja J:n nimen tavauksen englanniksi, sekä parikymmentä kertaa epäonnistuneen asennusprosessin kuvailun, myös englanniksi.

Itse en ole kuullut Toshiban edustajien ääntä, mutta koko prosessin sen verran moneen kertaan, että voisin kuvitella kokonaiskeskustelun käyneen seuraavasti (käännettynä enkusta suomeks):

T: "Toshiba-tuki, miten voin auttaa?"
J: "Päivää. J täällä. Soittelen jälleen hajonnesta läppäristäni."
T: "Jaah. No annatko koko nimes ja case-numeron."
(J tavaa nimensä englanniksi ja luettelee erittäin lyhyen 30-numeroisen case-tunnuksen)
T: "Kiitti. Ootko kokeillut sitä palautus-CD:tä?"
J: "Arvaa..."
T: "Voitko käynnistää koneen sen kanssa ja kertoa mitä tapahtuu."
J: "Power-valo syttyy, asennuksen alkukopiointi toimii. Jaaaa... nyt pimeni."
T: "Aha. Oota mä siirrän sut toiselle henkilölle"
...
T2: "Toshiban tekninen tuki. Miten voin palvella?"
J: "Se on J täällä. Soittelen hajonneesta läppäristäni."
T2: "Tavaakko koko nimes ja case-numeron, jos sellanen on."
(Ja J tavaa. Jälleen. Ihan kun Toshiballa ois käytössään Aatamin aikanen systeemi...)
T2: "Kiitti. No kerrohan sedälle huoles."
J: "Joo kun tää ei toimi ja palautus-CD ei tee mitään."
T2: "Höpsis. Kokeillaas sitä palautus-CD:tä vielä."
(Päivästä riippuen J joutuu toistamaan ja kuvailemaan prosessin vielä uudelleen.)
T2: "Aha. No mun täytyy laittaa sinne korjaaja kattomaan. Hän ottaa yhteyttä. Hej."

Okey. Siis meillä on erikeen maksettu ja tilattu Toshiban NextBusinessDay-takuu, mutta jostain syystä Suomen Toshibalta ei herunut edes yllä kuvatun tasosta apua, joten J:n oli soitettava kansainväliseen tukeen. Ei näin.

Kun paikalle vihdoin saatiin korjaaja ja emolevy vaihdettiin, käynnistyi kone. Ja tasan sen yhden kerran käynnistyi. "Korjausta" seuraavana päivänä J:llä oli jälleen edessään sama nakki.

Tässä vaiheessa vinkkasin J:lle: "seuraavaks' sulta vaihetaan joko kone, tai vähintään kovalevy. Datat kannattais ottaa talteen. Ja ylipäänsä koettaisin käynnistää koneen jollakin muulla käyttiksellä, esim. Linuxilla, jotta käynnistysvaiheessa näkis, onko joku laite rikki." (Muistutukseksi lukijoille: Windowsin palautus-CD:n ensimmäinen vaihe onnistui aina, mutta sen jälkeen pimeni.)

Saatuani J:ltä hyväksynnän joko pelastaa pelastettavissa oleva data tai rikkoa laite lopullisesti LiveCD:llä, päätin koettaa KNOPPIXin uusinta. Sormet ristiin, sillä en ollut ennen tehnyt vastaavaa. Mutta pitihän sitä luoda mielikuva kollegoille, että kaikki on täysin hallussa. :)

KNOPPIX boottasi hyvin, meni X:ään hyvin, ja NTFS-formaatissa olevalta levyltä datan luku USB-levylle onnistui out-of-the-box. Kewl.

Noin viikon päästä (mitä sille next-sanalle tapahtui "next business day":ssa?) J:n tilaama korjaaja saapui uuden levyn kanssa. Vaihdon jälkeen ryhdyimme yhdessä pähkäilemään missä vika, kun palautus ei vieläkään onnistunut. Silloin päätimme kokeilla jotakin villiä: koetettiin asentaa XP ensimmäiseltä käteen osuvalta aidolta XP:n asennus-CD:ltä (Toshiban Recovery Disc:in sijaan). Ja nätistihän se uppos.

Tuolloin J lausui ainoan tähän sopivan aamenen: "tää on niiiin ATK:ta".

Können Sie ASM sprechen?

Tunnen itseni petetyksi, isosti.

Koko kooderin urallani kaksi asiaa on näyttänyt täysin mahdottomilta, mutta molemmat paljastuneet myöhemmin pelkiksi flopeiksi. Ensimmäinen näistä, tiedostojenkäsittely, vaikutti alkuun yliluonnollisen mystiseltä ja ylitsepääsemättömän hankalalta. Pienikin toive kavereilta hi-score-listojen tallennukseen pikkupeleissäni nosti kylmän hien pintaan ja sai ahdistumaan kuin teini-ikäisen tämän ensimmäisessä työhaastattelussa.

Myöhemmin tiedostojenkäpistely paljastui suureksi flopiksi ja kyse olikin vain kolmen API-kutsun käytöstä (useimmissa käyttämissäni ohjelmistoympäristöissä):
- open
- write/read
- (flush &) close

Just. Nyttemmin ottaa pannuun (siis viimeiset 6 vuotta) kun entiset YAT:in (Yet Another Tetris) hi-scoret eivät ole turvassa backupin, backupin, backupin, backupilla, jossakin zip-paketissa itse sorsan kanssa. Nykyään ei myöskään sen näköseen sorsaan koske edes metrisellä tikulla, eli toistaiseksi päivityksiä ei ole luvassa.

Toinen suuri mysteeri, Assembler-kielet, paljastui suureksi flopksi viime yönä, lukiessani tuoreinta kirjaani: "Inside the Machine" (J. Stokes, No Starch Press, 11/2006).


x86-koneiden ISA (Instruction Set Architecture), eli nk. konekieli, tai "äärimmäinen low-level-ohjelmointi", tuottaakin loppujen lopuksi koodia emulaattorille. Tai ainakin melkein.

Selvisi, että nykypäivän x86-ISA:n (ja sen laajennukset) toteuttavat hardwaret on näköjään harvoin ISA:n "näkösiä". Prosessoreissa on nimittäin Decode-niminen vaihe, jonka läpi "konekieleksi" käännetyt ohjelmat ajetaan, ja tämä puolestaan tuottaa sitä ihan aitoa, prosessorin syvimmän ytimen ymmärtävää konekieltä.

Selvisi myös, että x86-yht.sop. ytimissä on enemmän rekistereitä, kun ISA käyttäjälleen paljastaa. Stokesin kirjassa esimerkkinä käytetyssä virtuaalikoneessa näitä on nelinkertainen määrä (No Morjens!) ja niitä ohjataan erillisen rekisteritaulun kautta ALU:lle (Arithmetic Logic Unit).

Siis v*ttu kelatkaa, kenenkään meistä ei ois enää Pentiumin keksimisen jälkeen tarvinut välittää legacy-x86:sta ollenkaan. Jostain kumman syystä Intel kuitenkin päätti tehdä peliliikkeen, ja säilyttää (silloin tuotannollisesti varsin kalliin) tuen vanhan koodin ajoon.

Ja tässä asenteeni x86:n ASM:n yrsiyttä kohtaan muuttui, sekä jouduin nostamaan hattua mainosmiehille ja markkina-analyytikoille ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuskin olisi tätäkään tekstiä Core 2 Duo:n voimalla kirjoitettu, mikäli insinöörit olisivat saaneet päättää, tuetaanko x86:tta, vai käytetäänkö se 30% piikiekon pinta-alasta vaikkapa isompaan välimuistiin (cache) tai laajempaan pipelineen.

Amen.

Intro

Aloittaaksemme tämän blogin vauhdikkaasti, paljastan heti alkuun erään ruman asian läppäreiden "erikoismuisteista".

Tänään kävi nimittäin niin, että pääsi pahemman kerran nuosemaan puolimetrinen kikki otsaan koodaillessani erään softan ydintä ja käyttöliittymää samaan aikaan. Totesin, että 1 GB ei ihan aidosti riitä pitämään muistissa kehitysvälineitä (tässä Director, Eclipse & Flash), testaukseen tarvittavaa Apachea sekä muita välttämättömiä sovelluksia, kuten Thunderbird ja Winamp. (Käyttiksenä Vista, josta kytketty 300 MB:n edestä kaikkia "kivoja", mutta täysin turhia, servicejä pois päältä. Tyhjäkäytössä vie nyt vain 500 MB :) ) Ei muuta kun Ctrl+S:ää joka softassa ja kaikki kiinni. Pikaisella surffauksella selvisi, että koneeseen saa lisää muistia, mutta aikasintaan noin viikon kuluttua. Ja höpö höpö, päätin että sitähän hommataan alle tunnissa, piste. Ja vielä halvempaan hintaan kun ensiksi tarjottua.

Tutkin koneen speksejä hetken (manuaali + CPU-Z), pitäen mielessä, että Fujitsu-Siemens on (kuluttajille) loppujen lopuksi vain lafka, joka pääasiassa lyö valmiita komponentteja yhteen ja tuottaa päälle rumat kuorensa. Voiko siis olla mahdollista, että kyseinen FS:n läppäri (Amilo Xi 1554) käyttäisi aikuisten oikeesti omia erikoisvalmisteisia muistejaan? Täähän tarkottais siis FS:n omaa ohjauspiiriä, FS:n omalla emolla, jne. jne. Tällaista luxustako kuluttajakoneessa; tuskin.

Loppujen lopuksi päätin pelata riskillä, hakien lähikaupasta (Verkkokauppa.com) hyllytavarana saatavilla olevaa, halvinta DDR2 SODIMM:iä (667 MHz) 2 x 1GB. Sitten ratikalla pikapikaa takasin officelle, etteivät ehdi uudet piirit matkalla happanemaan.

Pikanen testi ensin yhdellä kammalla, bootaten kone ja käyttäen se BIOS:in kautta, näytti 1025 MB. Joo toimii. Toinenkin koneeseen ja vanhat kammat (2 x 512 MB) nurkkaan häpeemään. Kerkesväthän nuo olemaan jo melkein kaks kuukautta käytössä, prkl.

No mitä yllä nyt sitten oikeen tapahtui? Jos olisin noudattanut Kingstonin Memory Configuratorin tai liikkeen myyjän neuvoa, ja tilannut FS:n preemion sisältäviä SODIMM-kikkuloita, olisin saanut koodata viikon kärvistellen riittämättömästä muistista ja tästä viikosta oisin maksanu vielä 50 € extraa. Niin vissiin. Parempi pistää nekin jossain Sedulassa kurkusta alas näin kesän korvilla.

Valitettavasti näyttää siltä, että IT-alan kuluttajamyynnin ihmiset ovat yhtä pahoja kuin ketä tahansa myyntimies. Eikä näillä kuluttajamyyjillä ole loppujen lopuksi penniäkään pelissä kiinni, toisin kun B2B-hemmoilla. Mutta kukas sitä nyt oikeesti kuluttajan puolella haluais olla?