Viimeiset pari viikkoa olen kuunnellut kollegani (myöh. J) soittelua Toshiban kansainväliseen asiakastukeen (myöh. T ja T2). Kymmeniä kertoja J:n nimen tavauksen englanniksi, sekä parikymmentä kertaa epäonnistuneen asennusprosessin kuvailun, myös englanniksi.
Itse en ole kuullut Toshiban edustajien ääntä, mutta koko prosessin sen verran moneen kertaan, että voisin kuvitella kokonaiskeskustelun käyneen seuraavasti (käännettynä enkusta suomeks):
T: "Toshiba-tuki, miten voin auttaa?"
J: "Päivää. J täällä. Soittelen jälleen hajonnesta läppäristäni."
T: "Jaah. No annatko koko nimes ja case-numeron."
(J tavaa nimensä englanniksi ja luettelee erittäin lyhyen 30-numeroisen case-tunnuksen)
T: "Kiitti. Ootko kokeillut sitä palautus-CD:tä?"
J: "Arvaa..."
T: "Voitko käynnistää koneen sen kanssa ja kertoa mitä tapahtuu."
J: "Power-valo syttyy, asennuksen alkukopiointi toimii. Jaaaa... nyt pimeni."
T: "Aha. Oota mä siirrän sut toiselle henkilölle"
...
T2: "Toshiban tekninen tuki. Miten voin palvella?"
J: "Se on J täällä. Soittelen hajonneesta läppäristäni."
T2: "Tavaakko koko nimes ja case-numeron, jos sellanen on."
(Ja J tavaa. Jälleen. Ihan kun Toshiballa ois käytössään Aatamin aikanen systeemi...)
T2: "Kiitti. No kerrohan sedälle huoles."
J: "Joo kun tää ei toimi ja palautus-CD ei tee mitään."
T2: "Höpsis. Kokeillaas sitä palautus-CD:tä vielä."
(Päivästä riippuen J joutuu toistamaan ja kuvailemaan prosessin vielä uudelleen.)
T2: "Aha. No mun täytyy laittaa sinne korjaaja kattomaan. Hän ottaa yhteyttä. Hej."
Okey. Siis meillä on erikeen maksettu ja tilattu Toshiban NextBusinessDay-takuu, mutta jostain syystä Suomen Toshibalta ei herunut edes yllä kuvatun tasosta apua, joten J:n oli soitettava kansainväliseen tukeen. Ei näin.
Kun paikalle vihdoin saatiin korjaaja ja emolevy vaihdettiin, käynnistyi kone. Ja tasan sen yhden kerran käynnistyi. "Korjausta" seuraavana päivänä J:llä oli jälleen edessään sama nakki.
Tässä vaiheessa vinkkasin J:lle: "seuraavaks' sulta vaihetaan joko kone, tai vähintään kovalevy. Datat kannattais ottaa talteen. Ja ylipäänsä koettaisin käynnistää koneen jollakin muulla käyttiksellä, esim. Linuxilla, jotta käynnistysvaiheessa näkis, onko joku laite rikki." (Muistutukseksi lukijoille: Windowsin palautus-CD:n ensimmäinen vaihe onnistui aina, mutta sen jälkeen pimeni.)
Saatuani J:ltä hyväksynnän joko pelastaa pelastettavissa oleva data tai rikkoa laite lopullisesti LiveCD:llä, päätin koettaa KNOPPIXin uusinta. Sormet ristiin, sillä en ollut ennen tehnyt vastaavaa. Mutta pitihän sitä luoda mielikuva kollegoille, että kaikki on täysin hallussa. :)
KNOPPIX boottasi hyvin, meni X:ään hyvin, ja NTFS-formaatissa olevalta levyltä datan luku USB-levylle onnistui out-of-the-box. Kewl.
Noin viikon päästä (mitä sille next-sanalle tapahtui "next business day":ssa?) J:n tilaama korjaaja saapui uuden levyn kanssa. Vaihdon jälkeen ryhdyimme yhdessä pähkäilemään missä vika, kun palautus ei vieläkään onnistunut. Silloin päätimme kokeilla jotakin villiä: koetettiin asentaa XP ensimmäiseltä käteen osuvalta aidolta XP:n asennus-CD:ltä (Toshiban Recovery Disc:in sijaan). Ja nätistihän se uppos.
Tuolloin J lausui ainoan tähän sopivan aamenen: "tää on niiiin ATK:ta".
perjantai 29. kesäkuuta 2007
Können Sie ASM sprechen?
Tunnen itseni petetyksi, isosti.
Koko kooderin urallani kaksi asiaa on näyttänyt täysin mahdottomilta, mutta molemmat paljastuneet myöhemmin pelkiksi flopeiksi. Ensimmäinen näistä, tiedostojenkäsittely, vaikutti alkuun yliluonnollisen mystiseltä ja ylitsepääsemättömän hankalalta. Pienikin toive kavereilta hi-score-listojen tallennukseen pikkupeleissäni nosti kylmän hien pintaan ja sai ahdistumaan kuin teini-ikäisen tämän ensimmäisessä työhaastattelussa.
Myöhemmin tiedostojenkäpistely paljastui suureksi flopiksi ja kyse olikin vain kolmen API-kutsun käytöstä (useimmissa käyttämissäni ohjelmistoympäristöissä):
- open
- write/read
- (flush &) close
Just. Nyttemmin ottaa pannuun (siis viimeiset 6 vuotta) kun entiset YAT:in (Yet Another Tetris) hi-scoret eivät ole turvassa backupin, backupin, backupin, backupilla, jossakin zip-paketissa itse sorsan kanssa. Nykyään ei myöskään sen näköseen sorsaan koske edes metrisellä tikulla, eli toistaiseksi päivityksiä ei ole luvassa.
Toinen suuri mysteeri, Assembler-kielet, paljastui suureksi flopksi viime yönä, lukiessani tuoreinta kirjaani: "Inside the Machine" (J. Stokes, No Starch Press, 11/2006).
x86-koneiden ISA (Instruction Set Architecture), eli nk. konekieli, tai "äärimmäinen low-level-ohjelmointi", tuottaakin loppujen lopuksi koodia emulaattorille. Tai ainakin melkein.
Selvisi, että nykypäivän x86-ISA:n (ja sen laajennukset) toteuttavat hardwaret on näköjään harvoin ISA:n "näkösiä". Prosessoreissa on nimittäin Decode-niminen vaihe, jonka läpi "konekieleksi" käännetyt ohjelmat ajetaan, ja tämä puolestaan tuottaa sitä ihan aitoa, prosessorin syvimmän ytimen ymmärtävää konekieltä.
Selvisi myös, että x86-yht.sop. ytimissä on enemmän rekistereitä, kun ISA käyttäjälleen paljastaa. Stokesin kirjassa esimerkkinä käytetyssä virtuaalikoneessa näitä on nelinkertainen määrä (No Morjens!) ja niitä ohjataan erillisen rekisteritaulun kautta ALU:lle (Arithmetic Logic Unit).
Siis v*ttu kelatkaa, kenenkään meistä ei ois enää Pentiumin keksimisen jälkeen tarvinut välittää legacy-x86:sta ollenkaan. Jostain kumman syystä Intel kuitenkin päätti tehdä peliliikkeen, ja säilyttää (silloin tuotannollisesti varsin kalliin) tuen vanhan koodin ajoon.
Ja tässä asenteeni x86:n ASM:n yrsiyttä kohtaan muuttui, sekä jouduin nostamaan hattua mainosmiehille ja markkina-analyytikoille ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuskin olisi tätäkään tekstiä Core 2 Duo:n voimalla kirjoitettu, mikäli insinöörit olisivat saaneet päättää, tuetaanko x86:tta, vai käytetäänkö se 30% piikiekon pinta-alasta vaikkapa isompaan välimuistiin (cache) tai laajempaan pipelineen.
Amen.
Koko kooderin urallani kaksi asiaa on näyttänyt täysin mahdottomilta, mutta molemmat paljastuneet myöhemmin pelkiksi flopeiksi. Ensimmäinen näistä, tiedostojenkäsittely, vaikutti alkuun yliluonnollisen mystiseltä ja ylitsepääsemättömän hankalalta. Pienikin toive kavereilta hi-score-listojen tallennukseen pikkupeleissäni nosti kylmän hien pintaan ja sai ahdistumaan kuin teini-ikäisen tämän ensimmäisessä työhaastattelussa.
Myöhemmin tiedostojenkäpistely paljastui suureksi flopiksi ja kyse olikin vain kolmen API-kutsun käytöstä (useimmissa käyttämissäni ohjelmistoympäristöissä):
- open
- write/read
- (flush &) close
Just. Nyttemmin ottaa pannuun (siis viimeiset 6 vuotta) kun entiset YAT:in (Yet Another Tetris) hi-scoret eivät ole turvassa backupin, backupin, backupin, backupilla, jossakin zip-paketissa itse sorsan kanssa. Nykyään ei myöskään sen näköseen sorsaan koske edes metrisellä tikulla, eli toistaiseksi päivityksiä ei ole luvassa.
Toinen suuri mysteeri, Assembler-kielet, paljastui suureksi flopksi viime yönä, lukiessani tuoreinta kirjaani: "Inside the Machine" (J. Stokes, No Starch Press, 11/2006).
x86-koneiden ISA (Instruction Set Architecture), eli nk. konekieli, tai "äärimmäinen low-level-ohjelmointi", tuottaakin loppujen lopuksi koodia emulaattorille. Tai ainakin melkein.
Selvisi, että nykypäivän x86-ISA:n (ja sen laajennukset) toteuttavat hardwaret on näköjään harvoin ISA:n "näkösiä". Prosessoreissa on nimittäin Decode-niminen vaihe, jonka läpi "konekieleksi" käännetyt ohjelmat ajetaan, ja tämä puolestaan tuottaa sitä ihan aitoa, prosessorin syvimmän ytimen ymmärtävää konekieltä.
Selvisi myös, että x86-yht.sop. ytimissä on enemmän rekistereitä, kun ISA käyttäjälleen paljastaa. Stokesin kirjassa esimerkkinä käytetyssä virtuaalikoneessa näitä on nelinkertainen määrä (No Morjens!) ja niitä ohjataan erillisen rekisteritaulun kautta ALU:lle (Arithmetic Logic Unit).
Siis v*ttu kelatkaa, kenenkään meistä ei ois enää Pentiumin keksimisen jälkeen tarvinut välittää legacy-x86:sta ollenkaan. Jostain kumman syystä Intel kuitenkin päätti tehdä peliliikkeen, ja säilyttää (silloin tuotannollisesti varsin kalliin) tuen vanhan koodin ajoon.
Ja tässä asenteeni x86:n ASM:n yrsiyttä kohtaan muuttui, sekä jouduin nostamaan hattua mainosmiehille ja markkina-analyytikoille ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuskin olisi tätäkään tekstiä Core 2 Duo:n voimalla kirjoitettu, mikäli insinöörit olisivat saaneet päättää, tuetaanko x86:tta, vai käytetäänkö se 30% piikiekon pinta-alasta vaikkapa isompaan välimuistiin (cache) tai laajempaan pipelineen.
Amen.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
Intro
Aloittaaksemme tämän blogin vauhdikkaasti, paljastan heti alkuun erään ruman asian läppäreiden "erikoismuisteista".
Tänään kävi nimittäin niin, että pääsi pahemman kerran nuosemaan puolimetrinen kikki otsaan koodaillessani erään softan ydintä ja käyttöliittymää samaan aikaan. Totesin, että 1 GB ei ihan aidosti riitä pitämään muistissa kehitysvälineitä (tässä Director, Eclipse & Flash), testaukseen tarvittavaa Apachea sekä muita välttämättömiä sovelluksia, kuten Thunderbird ja Winamp. (Käyttiksenä Vista, josta kytketty 300 MB:n edestä kaikkia "kivoja", mutta täysin turhia, servicejä pois päältä. Tyhjäkäytössä vie nyt vain 500 MB :) ) Ei muuta kun Ctrl+S:ää joka softassa ja kaikki kiinni. Pikaisella surffauksella selvisi, että koneeseen saa lisää muistia, mutta aikasintaan noin viikon kuluttua. Ja höpö höpö, päätin että sitähän hommataan alle tunnissa, piste. Ja vielä halvempaan hintaan kun ensiksi tarjottua.
Tutkin koneen speksejä hetken (manuaali + CPU-Z), pitäen mielessä, että Fujitsu-Siemens on (kuluttajille) loppujen lopuksi vain lafka, joka pääasiassa lyö valmiita komponentteja yhteen ja tuottaa päälle rumat kuorensa. Voiko siis olla mahdollista, että kyseinen FS:n läppäri (Amilo Xi 1554) käyttäisi aikuisten oikeesti omia erikoisvalmisteisia muistejaan? Täähän tarkottais siis FS:n omaa ohjauspiiriä, FS:n omalla emolla, jne. jne. Tällaista luxustako kuluttajakoneessa; tuskin.
Loppujen lopuksi päätin pelata riskillä, hakien lähikaupasta (Verkkokauppa.com) hyllytavarana saatavilla olevaa, halvinta DDR2 SODIMM:iä (667 MHz) 2 x 1GB. Sitten ratikalla pikapikaa takasin officelle, etteivät ehdi uudet piirit matkalla happanemaan.
Pikanen testi ensin yhdellä kammalla, bootaten kone ja käyttäen se BIOS:in kautta, näytti 1025 MB. Joo toimii. Toinenkin koneeseen ja vanhat kammat (2 x 512 MB) nurkkaan häpeemään. Kerkesväthän nuo olemaan jo melkein kaks kuukautta käytössä, prkl.
No mitä yllä nyt sitten oikeen tapahtui? Jos olisin noudattanut Kingstonin Memory Configuratorin tai liikkeen myyjän neuvoa, ja tilannut FS:n preemion sisältäviä SODIMM-kikkuloita, olisin saanut koodata viikon kärvistellen riittämättömästä muistista ja tästä viikosta oisin maksanu vielä 50 € extraa. Niin vissiin. Parempi pistää nekin jossain Sedulassa kurkusta alas näin kesän korvilla.
Valitettavasti näyttää siltä, että IT-alan kuluttajamyynnin ihmiset ovat yhtä pahoja kuin ketä tahansa myyntimies. Eikä näillä kuluttajamyyjillä ole loppujen lopuksi penniäkään pelissä kiinni, toisin kun B2B-hemmoilla. Mutta kukas sitä nyt oikeesti kuluttajan puolella haluais olla?
Tänään kävi nimittäin niin, että pääsi pahemman kerran nuosemaan puolimetrinen kikki otsaan koodaillessani erään softan ydintä ja käyttöliittymää samaan aikaan. Totesin, että 1 GB ei ihan aidosti riitä pitämään muistissa kehitysvälineitä (tässä Director, Eclipse & Flash), testaukseen tarvittavaa Apachea sekä muita välttämättömiä sovelluksia, kuten Thunderbird ja Winamp. (Käyttiksenä Vista, josta kytketty 300 MB:n edestä kaikkia "kivoja", mutta täysin turhia, servicejä pois päältä. Tyhjäkäytössä vie nyt vain 500 MB :) ) Ei muuta kun Ctrl+S:ää joka softassa ja kaikki kiinni. Pikaisella surffauksella selvisi, että koneeseen saa lisää muistia, mutta aikasintaan noin viikon kuluttua. Ja höpö höpö, päätin että sitähän hommataan alle tunnissa, piste. Ja vielä halvempaan hintaan kun ensiksi tarjottua.
Tutkin koneen speksejä hetken (manuaali + CPU-Z), pitäen mielessä, että Fujitsu-Siemens on (kuluttajille) loppujen lopuksi vain lafka, joka pääasiassa lyö valmiita komponentteja yhteen ja tuottaa päälle rumat kuorensa. Voiko siis olla mahdollista, että kyseinen FS:n läppäri (Amilo Xi 1554) käyttäisi aikuisten oikeesti omia erikoisvalmisteisia muistejaan? Täähän tarkottais siis FS:n omaa ohjauspiiriä, FS:n omalla emolla, jne. jne. Tällaista luxustako kuluttajakoneessa; tuskin.
Loppujen lopuksi päätin pelata riskillä, hakien lähikaupasta (Verkkokauppa.com) hyllytavarana saatavilla olevaa, halvinta DDR2 SODIMM:iä (667 MHz) 2 x 1GB. Sitten ratikalla pikapikaa takasin officelle, etteivät ehdi uudet piirit matkalla happanemaan.
Pikanen testi ensin yhdellä kammalla, bootaten kone ja käyttäen se BIOS:in kautta, näytti 1025 MB. Joo toimii. Toinenkin koneeseen ja vanhat kammat (2 x 512 MB) nurkkaan häpeemään. Kerkesväthän nuo olemaan jo melkein kaks kuukautta käytössä, prkl.
No mitä yllä nyt sitten oikeen tapahtui? Jos olisin noudattanut Kingstonin Memory Configuratorin tai liikkeen myyjän neuvoa, ja tilannut FS:n preemion sisältäviä SODIMM-kikkuloita, olisin saanut koodata viikon kärvistellen riittämättömästä muistista ja tästä viikosta oisin maksanu vielä 50 € extraa. Niin vissiin. Parempi pistää nekin jossain Sedulassa kurkusta alas näin kesän korvilla.
Valitettavasti näyttää siltä, että IT-alan kuluttajamyynnin ihmiset ovat yhtä pahoja kuin ketä tahansa myyntimies. Eikä näillä kuluttajamyyjillä ole loppujen lopuksi penniäkään pelissä kiinni, toisin kun B2B-hemmoilla. Mutta kukas sitä nyt oikeesti kuluttajan puolella haluais olla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)